perjantai 27. heinäkuuta 2018

Muuli on ratsuna tosi hyvä, mutta miksi tallivihko täyttyy vastoinkäymisistä?

Kuva: Minttu Koponen / http://aaveen.net/
Mikäköhän siinä on, että tallivihkoon tulee kirjoitettua kuusi riviä siitä, kuinka Muulin selkään oli vaikeaa päästä ja loppumaasto kuitataan "Muuli tosi kiva muuten"? Tai mikäköhän siinä on, että kun postauksen otsikko kertoo katastrofista, klikataan sitä tuplasti enemmän kuin sitä postausta, jossa kerron kuinka hienosti Muuli on käyttäytynyt?

No kyllä minä tiedän. Lukijat rakastavat toisten epäonnistumisia, ongelmia ja toisaalta ongelmista selviytymistä. Itse kirjoitan tallivihkoon ongelmista lähinnä siksi, että jos ongelma jatkuu, voi vihosta katsoa, milloin se alkoi ja haarukoida ongelman syitä.

Tällä hetkellä Muuli on ratsastuskerroista 90% ajasta kiva. Jos siis olen selässä 1,5 tuntia, saattaa selkäännousun jumppaamiseen mennä 10 minuuttia. Luulen, että se "taantui" sen suhteen kotiin palatessaan tai yhdistää sinkoilun juuri kotitalliin ja kotikenttään. Nousen selkään niin, että ensin hypin vieressä ja kehun kun se seisoo, sitten nostan jalkaa jalustimeen ja kehun ja palkkaan kun se seisoo, sitten nousen jalustimen varaan muutaman kerran ja sitten vasta selkään. Joskus se seisoo paikoillaan ja pystyn palkkaamaan selästä, yleensä se lähtee tuossa kohtaa pyörimään. Ei se mihinkään karkuun pääse, sisäohja on lyhyenä.


Ratsastan hetken kentällä, muutama kierros riittää. Kokeilen että pysähtyy ja lähtee hallitusti liikkeelle. Saatan peruuttaa pari askelta. Sitten ollaan valmiit maastoon. Olen siinä uskossa, että Muuli nauttii maastoilusta. Palkkaan selästä ratsastuksen aikana tosi vähän, korkeintaan muutaman kerran. Ajattelen siis, että Muulille se maastoon lähteminen on myös palkkio. Kun menee kentällä sievästi sen viisi minuuttia, pääsee maastoon.

Maastossa on ollut tosi hauskaa Muulin kanssa! Miettikää, ollaan menty asfalttitietä, ylitetty ja alitettu junarata, kohdattu pyöräilijöitä, mopoja ja pelottavia kävelijöitäkin. Saatetaan ohittaa 20 kulkuvälinettä ja sitten yksi kävelijä aiheuttaa ongelmia. Minkä muistan maastoreissun jälkeen? No sen helvetin kävelijän, jonka kohdalla mentiin kylkimyyryä. Miksen muista niitä 20 ohitusta, jotka mentiin pitkällä ohjilla korvia lotkauttamatta?

Ekoissa raveissa edelliskerran pitkällä maastoreissulla Muuli otti kierroksia kaverin takana. Jouduin kahdesti ottamaan sen aika rumasti haltuun. Sen jälkeen mentiin edelle ravaamaan ja laukkaamaan ilman mitään ongelmia. Miksi mieleen jäi vain noi kevätjuhlaliikkeet eikä sitä, kun Muuli laukkasi kivaa rauhallista laukkaa pitkän pätkän?


Ja kun viimeksi maastosta palatessamme sanoin viimeisen ylämäen alla, että anna mä laukkaan edeltä. Keräsin ohjat, istuin satulaan ja Muuli nosti laukan ihan ajatuksesta. Tunsin takapuolessani kuinka satulan takakaari painautui sitä vasten, mutta ajattelin että saan sen kyllä ylämäkeen kiinni. Parin askeleen jälkeen laukan tahti olikin ihan normaali ja Muuli väsähti ihan itse ennen kuin päästiin mäen päälle. Kehuin sitä tosi paljon ja minulla oli tosi rento muuli kotimatkalla.

Muulin ilme maastossa on levollinen. Me tallilla seuraillaan hevosten kipuilmeitä, ei siis olla mitään vanhanaikaisia kalkkiksia. Muuli ei näytä kipeältä. Se liikkuu rennosti pää alhaalla, mutta löysiä muulien propellikorvia en ole vielä sillä nähnyt. Ehkä sitten, kun maastot ovat sille tutumpia. Nyt on vielä niin paljon katseltavaa.

Uskallan lähteä Muulin kanssa "mihin vain" maastoon. Onko se nyt niin paha, ettei se mene lätäköistä tai  ylitä märkiä ojia? Ylitettiin muuten ihan huomaamatta yksi ojakin yhdellä maastoreissulla. Okei, se oli kuivunut ja aika matala, mutta Muuli tuntui tunnistavan sen ojaksi. Se laski pään alas, haistoi ja loikkasi yli.


Tein maastakäsittelyä ihan hiljattain  yksi päivä. Ensin juoksutin irtona ja kuvittelin, että kunhan pidän sen liikkeessä haluamaani suuntaan, se jossain vaiheessa laukkaa vapaana ympärilläni. No se ei toteutunut. Mutta sen jälkeen kun otin sen naruun, se toimi täydellisesti. Se nostaa ravit sillä, että ryhdistäydyn ja siirtyy käyntiin, kun puhallan ulos ja "lyyhistyn" hieman. Se kulkee narussa pää alhaalla.

Kentällä taluttaessa voin pitää ohjat kyynärtaipeessa ja säätää samalla SportsTrackerin päälle. Muuli kävelee perässä kevyesti ja huomaamatta. Se pysähtyy kun pysähdyn ja lähtee liikkeelle samaan aikaan. Se kulkee pää alhaalla vaikka luulen sen tietävän, että menen pian selkään.

Olen aina välillä kommentoinut monen blogin kiiltokuvamaisuutta, kuinka aina paistaa aurinko ja treenit menee putkeen. Hemmetti, jos minäkin kirjoittaisin vain niistä, niin pikkuhiljaa elämä muuttuisikin varmasti sellaiseksi!

Tiesittekö, että omia aivojaan voi huijata? Olen ollut joitain kertoja tilaisuuksissa, jotka eivät todellakaan ole menneet putkeen, mutta joista haluan jättää itselleni kivat muistot. Tilaisuuksien jälkeen kerron tutuille ihan tarkoituksella vain niistä hyvistä jutuista, koska niitä on aina. Vuoden jälkeen kuvia katsellessa tulee päällimmäisenä mieleen ne hyvät muistot. Huonoja saa ihan kaivamalla kaivaa.

Tämä huijaus toimii kuulemma myös inhokkiruokiin. Jos aina kesäkeittoa syödessään hokee itselleen, kuinka herkullista ja kermaista se juuri tällä kertaa on, voi vuosien päästä huomata pitävänsä kesäkeitosta. Kuulemma. En ole testannut. Vihaan suurinta osaa keittoruuista.

Ratsastuksessa ja hevosharrastuksessa ihaillaan niitä, jotka ovat nöyriä ja jotka eivät kuvittele tietävänsä mitään. Jos joku hehkuttaa hyvin mennyttä rataa, on kymmenen kriitikkoa kaivamassa videolta epäkohtia. Että mitä toikin kuvittelee itsestään, hevonenhan viuhtoi hännällään koko radan läpi? Mitä jos se juuri tuolla kerralla viuhtoi hännällään puolet vähemmän kuin aiemmin? Mitä jos se vielä vuosi sitten kieltäytyi menemästä kuljetuskoppiin?

Mitä jos muuttaisimme ajattelutapaa niin, että emme enää niin aktiivisesti panostaisi huonoihin juttuihin niitä kehittäen, vaan ratsastaisimme niitä, missä hevonen on hyvä ja mistä se nauttii? Pääsisimme kehumaan tosi paljon ja usein. Voisiko käydä niin, että jossain vaiheessa ne vaikeatkin jutut parantuvat ihan huomaamatta?

En ihan täysin ottanut vastaan kaikkea, mitä Piet Nibbelink viime kesänä antoi, mutta yhdessä asiassa hän oli oikeassa. Sinun hevosesi on kaunein, hienoin ja upein maailmassa.

Ja Muuli on hienompi kuin teidän kaikkien hevoset yhteensä. prkl.

9 kommenttia

  1. "ongelmista selviytymistä"

    Tämän takia minä itse klikkaan "katastrofipostauksiin".
    Minusta jotenkin "kaikki on ihanaa, kaikki on wonderful!" postaukset ei kiinnosta. On mullakin kivoja hetkiä ponieni kanssa. Esim. jotkut ihanat kuvapostaukset kiinnostaa, mutta tekstinä "omg kaikki meni hyvin ja se teki niin ja näin ja oli ihan kun ajatus" ei kiinnosta. Toki - siihen pyritään ja niitäkin on kiva lukea, että miten kaiken pitäisi sujua :)

    Mutta ongelmanratkaisut ja hevosen (tai muulin) koulutus, missä minullakin on ongelmia, haasteita, ajatuksia ym. kiinnostavat minua paljon :) Onnistumisia tulee kotonakin. Toki olen iloinen että muutkin onnistuu, enkä "rakasta draamaa tai epäonnistumisia". Tahdon vaan lukea ja tietää, miten muut ovat selvinneet joistakin ongelmista, ja muistella niitä lukemiani juttuja sitten (miten muut selvisi?) jos sama ongelma tulee esim. oman hevoseläimen kanssa :)

    Terveisin 27-vuotias poni-ihminen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klikkaan itsekin esimerkiksi Hippolan etusivulta niitä postauksia, joissa haiskahtaa action ja "tilanteet", eli en ole tässä mikään paraskin puhuja :D

      Mutta pidän itsekin blogeista, joissa ongelmista selvitään ja ratkaisuista myös kerrotaan lukijoille. Useimmiten postaukset ovat kuitenkin sellaisia että ensin ei pariin viikkoon tule postausta ja sitten kerrotaan, että "Hevonen ontui mystisesti, saatiin eläinlääkäriltä hoito-ohjeet ja nyt on palattu normaaliin arkeen". Blogissa ei kuitenkaan kerrota keissistä sen enempää. Okei, ei hevosen hoito-ohjeita pitäisi blogeista ottaakaan, mutta kyllähän jokainen tuomion saatuaan googlaa ja haluaa lukea muita sairaskertomuksia.

      Muulin koulutus nyt ei ole mikään sairaskertomus, mutta kyllähän täältäkin voi saada apua koulutukseen. Ja jos joku on sitä mieltä että näin ei olisi pitänyt missään nimessä tehdä, niin sitten osaa välttää niitä asioita.

      Poista
  2. Mä olen tästä niin samaa mieltä! Oman hevoseni kanssa olen jo varmaan melkein alusta asti kertonut ihmisille lähinnä sen hyvistä puolista, vaikka ostin aikanaan hevosen joka pudotti ratsastuskoulun asiakkaita selästään pitkin metsiä. Hämmennyn joka kerta, kun nämä hevoseni ratsastuskouluajoista asti tietäneet ja kenties selästä tippuneet kuvailevat minun hevostani haastavaksi ja kertovat pudonneensa selästä. Olen minäkin sieltä tippunut, mutta se, mikä jää mieleen on se, että kun putoan, hevonen jää niille sijoilleen odottamaan, että pääsen takaisin selkään. Ja matka jatkuu niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kannatan ehdottomasti positiivisten juttujen kertomista ja muistiin laittamista!

    Olen samaa mieltä sitä, että ihmisiä kiinnostaa eniten lukea toisten haasteista hevosen tai muulin kanssa, niin minuakin. Ei niinkään tosin siksi, että on kiva kun toiset epäonnistuvat, vaan siksi, että on mielenkiintoista kuulla, miten ongelmat ratkeavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan on hyvä kikka! Siis yrittää niistä "ongelmistakin" kaivaa edes jonkun hyvän asian. Sehän on tosi hyvä, että hevonen jää viereen odottamaan kuskia :) Muulikin jäi muuten viimeksi seisomaan paikoilleen, kun jalkauduin siltä tahtomattani.

      Ja kun muistelee näitä hyviä juttuja, ei tule ratsastaneeksi koko ajan niin että "kohta tää lähtee", koska se tarttuu varmasti ratsuunkin.

      Poista
  3. Itse haen ongelmapostauksista ensisijaisesti vertaistukea :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla se on myös isoin syy lukea katastrofipostauksia. Olen joskus täällä blogissakin kertonut, että välillä se tuntuu tosi kivalta, kun itse möyrii pohjamudissa ja sitten tajuaa että ei tässä niin hyvin mene muillakin. Ens siis toivo pahaa muille, mutta tietyillä hetkillä on kiva huomata ettei silti ole maailman paskin muulinomistaja.

      Poista
  4. Mua ärsyttää suunnattomasti se kun hevosbloggaajat mollaavat itseään blogiteksteissä. Esimerkiksi hyvän kilpailusuorituksen jälkeen analysoidaan rata todella tiukasti ja varmistetaan että tulee kaikki minimaalisetkin virheet listattua ettei vaan kukaan pääsisi huomauttamaan niistä. Ja hevosen piikkiin ei missään nimessä laiteta yhtäkään virhettä, sillä siitäkin voi kukkahatut pillastua.

    Ymmärrän toki että ikäväähän se on saada arvostelevia kommentteja, mutta oikeasti onko niillä merkitystä? Eikö sellaisten 12v kaikkitietävien ponityttöjen kommentit voisi jättää omaan arvoonsa? Aikuiset järkeväy ihmiset ymmärtää kyllä että virheitä sattuu kaikille, eikä hevostelu ole aina pelkkää liihottelua onnistumisesta toiseen.

    Toivottavasti ainakin sinä jatkat blogin kirjoittamista samanlaisella maanläheisellä, sarkastisella ja realistisella otteella. Vähän vain lisää itsevarmuutta ja positiivisuutta, jooko? Toivotaan että muut bloggaajat seuraavat esimerkkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän jonkin verran sitä, että bloggaaja/instagrammaaja kritisoi videonsa heti suorituksen jälkeen. Nettimaailma on tosi julma ja anonyymikommenteista ei aina pysty sanomaan sen kirjoittajan ikää. Jos ikä olisi esillä, olisi helppo skipata kaikkien lasten kommentit. Jos itse en tiedä kommentoijan ikää eikä se tekstistä ilmene (esimerkiksi lapsellisen kirjoitusasun takia), oletan aina, että kommentoija on aikuinen hevosharrastaja, jolla on ns meriittejä sanoa se, mitä nyt sanookaan.

      Netissä olen nähnyt muiden kisa- ja treenivideoissa niin härskiä ja asiatonta kommentointia, että ihmettelen miten joku silti julkaisee videoitaan edelleen.

      Mä olen julkaissut aika rohkeastikin videoita enkä ole mielestäni kovinkaan paljon kaivellut sieltä itse virheitä, mutta jos itsekin joudun rankan kommentoinnin alle, niin joko lopetan videoiden julkaisemisen (kuvat antavat paljon enemmän anteeksi) tai tämän koko blogin. Nykyään kun en ansaitse mitään blogilla (siis rahaa), niin minunkaan ei tarvitse ihan mitä tahansa ottaa vastaan.

      Tarkoitus olisi jatkaa samalla linjalla edelleen, koska se on tämän blogin suola. Jos en jossain vaiheessa siihen enää pysty, tarkoittaa se blogin hautaamista. Mutta jos siihen asti voin vaikuttaa jotenkin "tiskiveden lämpimään" blogiskeneen, olen onnistunut.

      Poista
  5. Samoilla linjoilla :) Toisaalta ongelmapostauksista saattaa itse saada vinkkejä, jos on samankaltaisia ongelmia. Meillä oli Palluran kanssa melko vaikea alku vuosi sitten, koska se oli niin käsittelemätön. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että hevosen tulee tottua "lähes kaikkeen", mutta Palluran historian huomioon ottaen olen antanut sille todella paljon siimaa. Kaikkeen ei tarvitse tottua heti ja uudet ja vaikeat jutut omaksutaan vähän kerrallaan, ja kaikista parasta on, kun niistä ei tee numeroa. Hiljaa hyvä tulee :)

    VastaaPoista