 |
| Vasemmalla Pokko 9v ja Kaisa 24v ja oikealla Pokko 18v ja Kaisa 33v |
Kaiken takana on nainen, tai sitten suomenhevonen. En usko että kukaan suomalainen hevosharrastaja on voinut täysin välttyä suokkikontakteilta, ovat ne kuitenkin sen verran yleisiä kaikissa piireissä.
Itsellänikin on muistoissa muutamakin kiva suomenhevonen, ensimmäinen, Poju, oli ex-ravuri, jota hoidin ja ratsastin naapuritallilla ollessani lukioikäinen. Poju oli jäätävän kokoinen verrattuna omaan ruotooni, mutta siellä kuulkaas mentiin välillä ihan hyvässä yhteisymmärryksessä. Toisina päivinä taas ei. Poju ei ollut kovin sopiva tunneille, joten sain liikuttaa sitä aika paljon.
 |
| Poju ja minä |
Toinen mieleenjäänyt suomenhevonen on tamma Karo, joka oli naapurin hevonen, mutta joka oli meillä kotona kesälaitumella neljän kesän ajan. Ratsastin tammalla melkein joka päivä ja kolusimme kaikki lähialueen maastot läpi. Se oli muuten elämää se! Karo meni mistä vain, mutta tuntumalla sillä ei voinut ratsastaa tai se pukitteli. Jarrutusmatkat olivat tosi pitkiä, mutta kyllä se aina lopulta pysähtyikin.
Kolmas suokki on edellämainitun Karon varsa, Pokko (
Jäävin Jekku), jonka osto tuli mahdolliseksi vuonna 2008. Pokko tuli minulle alunperin vain kesälaitumelle, mutta terveysongelmien takia sen omistaja päätyi lopettamaan sen. Sain ostaa Pokon yhdessä toisen henkilön kanssa sopuhintaan luvaten, että jollei siitä tule peliä, se menee monttuun.
Olin kypsässä 23-vuoden iässä ensimmäistä kertaa hevosenomistaja enkä ymmärtänyt edes panikoida. Olihan meillä kotosalla ollut hevosia tallipaikalla, täysihoidossa ja kesähevosina, joten miten tämä eroaisi niistä? Ei mitenkään.
 |
| Pokko 2009 |
Oma ratsastustaitoni oli tosin melko heikko vuosien puskailun takia, mutta aloimme Pokon kanssa käydä tunneilla kerran viikossa ja no, kai me edistyimmekin. Maastoon Pokolla oli asiaa vain kaverin kanssa ellei halunnut tehdä habatreeniä. Pokko ei nimittäin ollut yhtään sellainen ihmisen mieli, kuten emänsä Karo oli, vaan olisi mieluiten kääntynyt ja kirmannut takaisin kotitallille muiden hevosten luokse. En oikeastaan koskaan saanut siihen minkäänlaista "kontaktia". Se oli kyllä ihan normaali käsitellä ja hoitaa, mutta ihmisen perään se ei ollut pätkääkään. Siispä hoidin sen aina mahdollisimman nopeasti, liikutin ja palautin nopeasti tarhaan.
Tämä maastoilumahdottomuus rassasi minua tässä hevosessa eniten. Kuvittelin ostaneeni emänsä kopion, jolla voisi viilettää tukka putkella pitkin ohjin ympäri Haarajokea, mutta pettymys oli kova, kun hevosesta ei kolmessa vuodessa sellaista tullut. Muistan vain yhden kerran, kun olin taistellut sen maastoon ja pystyin ratsastamaan kotiin pitkin ohjin rennolla hevosella. Näin jälkikäteen ajatellen Pokko taisi olla sellainen todella herkkä suomenhevonen, joka traumatisoitui pienistäkin muutoksista ympäristössään ja se heijastui sen käyttäytymiseen useamman tunnin ajan.
 |
| 2008 |
Se myös veteli hyviä köyrypukkisarjoja kentällä kuullessaan kentän ulkopuolelta pelottavia ääniä. Ja jos oli satanut vettä, se panikoi kentällä seisovasta vedestä. Tuolloin head shaking syndrome oli melko uusi asia, mutta tälle olisi kannattanut kokeilla korvahuppuja. Lätäköistä se kyllä kulki sujuvasti yli, eli ongelma ei ollut kuten Muulilla, ettei olisi suostunut veteen astumaan.
Tallille meno oli minulle usein pakkopullaa. En nauttinut harrastuksesta ja hevonen tuntui vain taakalta. Onneksi se oli vain puoliksi minun, mutta silti tallikäynti kolmesti viikossa tuntui välillä ylivoimaiselta. Siihen vaikutti toki sekin, että Pokko asui itsehoitotallilla ja yleensä aina, kun kävin tallilla, oli vastuullani myös jokin tallivuoro. Lisäksi joka kerta oli siivottava karsina ja laitettava heinät ja ruuat valmiiksi.
Eikä kimppahevosen omistaminenkaan aina ollut helppoa.
Lopulta olin niin stressissä koko hevosharrastuksen takia, että keräsin kimpsuni ja luovuin puolikkaastani. En voinut puoleen vuoteen ajatellakaan hevosia eikä ratsastaminen kiinnostanut pätkääkään. Olo oli kuin vankilasta vapautumisen jälkeen ja vapaa-aikaa riitti yhtäkkiä kaikille kavereille ja myös parisuhteelle.
Päätin, että hevosta en enää koskaan osta, enkä ole ostanutkaan.
Kun sitten jossain vaiheessa palasin ratsaille, oli harrastaminen taas ihan kivaa, mutta olin tarkka siitä, etten lupautunut tallille kuin kerran viikossa. Siitä sitten etenin vuokraamaan erästä hevosta säännöllisesti pari kertaa viikossa ja huomasin nopeasti, miten hevosen kanssa synkkasi alusta lähtien ja kuinka se tuntui olevan hyvillään, kun sen kanssa harrastettiin.
Tämän suokkikokemuksen perusteella pidän niitä hieman juroina ja sisäänpäinkääntyneinä hevosina, joita on kohdeltava silkkihansikkain ja tuottamatta niille yhtään ylimääräistä painetta. Ne ovat oikeasti tosi herkkiä sisältä, mutta Pokon kohdalla en silloin sitä ymmärtänyt. Nyt kymmenen vuoden jälkeen tekisin sen kanssa monta asiaa toisin, mutta se juna valitettavasti meni jo.
Pokko on edelleen sen silloisen toisen omistajan hoivissa samalla itsehoitotallilla ja olen pari kertaa tallilla käynyt näiden vuosien aikana, viimeksi viime syksynä, kun kävin tallilla kuvaamassa parin kaverin hevosia. Kuulostaa varmasti kylmältä mutta en luopumisen jälkeen tai nytkään "tuntenut" tuota hevosta kohtaan yhtään mitään. Siitä luopuminen oli itseasiassa todella helppoa, kun mitään tunnesidettä ei ehtinyt kolmen vuoden aikana syntyä.
Jos taas Muulista pitäisi nyt luopua, olisi se aika vaikea paikka. Se selvästi tunnistaa mamin ja haluaa tehdä nykyään hommia kanssani.
