Kaisa

En ole ollut heppatyttö pienestä pitäen ja tottapuhuen pelkäsin hevosia eikä minua saanut lapsena minkäänlaiseen talutusratsastukseen. Hevoset alkoivat kuitenkin kiehtoa kuudennella luokalla, kun luokkakaverini piirsi niitä. Joku sanoi, että kun osaa piirtää hevosen, osaa mitä tahansa. Otin haasteen vastaan ja katsoin mallia Lena Furbergin sarjakuvista.

Pian olinkin ensimmäisellä ratsastustunnilla ja ikää oli 12 vuotta. Hieman myöhemmin kävimme siskoni kanssa parilla viikonloppuleirillä.
Viikonloppuleirillä Pertunmaalla
Olen kotoisin maatalosta ja meillä oli navetassa lehmiä. Vuoden kuluttua meille ihan sattumalta tuli pari hevosta täysihoitoon. Niiden omistajat rakensivat niille karsinat navetan päätyyn. He asuivat Helsingissä, mutta olivat usein mökillään Heinolassa. Yhdellä näistä hevosista saimme myöhemmin ratsastaakin ja vuonna 2000 näiden hevosten omistajat perustivat naapuriimme oman ratsastuskoulun ja hevoset muuttivat sinne. Toki minä jatkoin hevosenhoitoa siellä!
Meillä olleet hevoset, siskoni ratsastaa mustalla tammalla.
Kotitallimme jäi kuitenkin tässä kohtaa tyhjäksi eikä nautojakaan enää ollut. Kuulin, että Heinolan 4H-yhdistys etsi talvihoitopaikkaan omistamilleen shettikselle ja aasille. Olin kiinnostunut shettiksestä ja kysyin siitä. Sain kuulla, että ne menevät muualle.

Viikon päästä meille tuli kuitenkin kysely, että jos ne sittenkin tulisivat meille. Ja siinä meillä oli alle viikko aikaa rakentaa aidata ratsastuskentästämme tarha, siistiä talli, hankkia heinää ja kuiviketta, huh! Jonkin verran näitä oli onneksi ennestään.
Velmun selässä. Ratsastin vain muutaman kerran, koska tiesin, että olen aasille liian suuri. En painanut liikaa, mutta pituuteni takia jalustinten oli oltava niin kovin lyhyet. Kuva: Katri Tähkänen
Loppujen lopuksi Seppo-shettis ja Velmu-aasi olivat kotonamme hoidossa neljän talven ajan. Kesällä ne viettivät 3 kuukautta kotieläinpihalla, jossa myös itse työskentelin jonkin verran joka kesä lukion ohessa. Tuolloin ei aaseista ollut juuri mitään tietoa Suomeksi, vähiten netissä, joten tein asialle jotain ja tuoreilla HTML-taidoillani askartelin nettisivut, joissa oli tietoa myös aaseista. Pari vuotta myöhemmin sivujen nimeksi vaihtui Aasinus ja ne olivatkin aikoinaan aika tunnetut aasi-ihmisten piirissä! Sivujen ja 2007 auenneen aasifoorumin kautta tutustuin myös muihin aasi-ihmisiin. Muuleihin en kiinnittänyt sen enempää huomiota.


Heikki-muuliaasi kesällä 2014. Kuva Anu Kokkonen.
Ensimmäisen kerran tutustuin muuliin, tai itseasiassa muuliaasiin, läheltä, kun tein haastattelun Inkoossa, Heikki-muuliaasin kotitallilla. Vuosi oli 2007. Ajattelin toki silloin että tällainen olisi tosi kiva, mutta koska hevosenhankinta ei noin muuten ollut tuossa kohtaa ajankohtaista, en ajatellut asiaa eteenpäin.

Seuraavana vuonna olin mukana perustamassa Suomen Aasiyhdistystä ja olin mukana yhdistyksen hallituksessa peräti kymmenen vuotta, josta suurimman osan puheenjohtajana. Samalla tutustuin moniin uusiin aasi-ihmisiin, muuleja oli tuohon aikaan Suomessa ehkä viisi kappaletta.

Pari vuotta meni ja kesällä 2009 tulin ostaneeksi ensimmäisen oman hevoseni, tai itseasiassa omistin siitä puolet. Hevonen asusteli itsehoitotallilla, mutta koska omistin vain puolet, ei minun tarvinnut käydä tallilla joka päivä. Tein kuitenkin oman osuuteni tallivuoroista. Se oli helppoa, olinhan neljän talven ajan tehnyt kotona kaikki ponin ja aasin tallihommat ja tallivuorot.

Ensimmäinen (puoliksi) oma hevonen. Kuva: Katariina Lahti
Hevosesta huolimatta haaveilin omasta isosta ratsuaasista, muuli ei oikeastaan ollut mielessäni siksi, kun tiesin niiden saatavuuden huonoksi. Tallillamme oli  hetken aikaa hoidossa jopa yksi mammuttiaasi ennen kun se siirtyi omistajansa pihattotalliin säiden salliessa. Se oli mahtava tapaus ja kävin ihan kylmiltään "kylillä" ratsastamassa sillä! Se ei sanonut mistään mitään vaikka ylitimme moottoritien ja junaradan!

Olin kuvannut yhdeltä maastokerralta jopa videon. Sen ajan puhelimen kameran laatu ei toki ole kummoinen.


Lopullinen päätös hankkia oma muuli syntyi pian tämän jälkeen, kun olin taas Inkoossa katsomassa Heikkiä ja pääsin sen kanssa maastoon. Se kuljetti minua niin turvallisesti pitkin metsiä että muistelen sitä vieläkin! Oma hevoseni oli melko mahdoton maastokaveri, se halusi vain palata kotiin kavereiden luokse. Maastoilimme kyllä hampaat irvessä ja haba lujilla. Ehkä nykyään osaisin opettaa hevosen maastovarmaksi, tuolloin minulla ei ollut sellaista taitoa.

Hyvin pian luovuinkin kimppahevosestani ja vedin henkeä koko hevosharrastuksen suhteen. Olin juuri ollut hevoskimpassa kolme vuotta ja hevosesta luopuminen oli yllättävän suuri helpotus. Jossain kohtaa aloin autella tallihommissa Sipoossa ja sen jälkeen löysinkin kivan liikutushevosen, jolla kävin melkein kolme vuotta. Vuokrasin myös reilun vuoden ajan kaverini hevosta.

Pikkuhiljaa oma henkilökohtainen ura- ja palkkakehitykseni alkoi näyttää noususuuntaiselta ja aloin oikeasti katsella myytäviä muuleja. Tähän asti olin vain ihaillut niitä etsimättä kuitenkaan sellaisia, mitkä olisivat Euroopassa myynnissä. Vuoden 2015 alussa perustin tämän blogin ja loppuvuonna huomasin maksaneeni tulevan muulini ostohinnan! Ikää minulla oli 30 ja olin juuri ostanut ensimmäisen ihan kokonaan oman hevoseläimeni!

Hieno PRE-muuli löytyi Espanjasta SunHorsen kautta. Muulitamma saapui Suomeen helmikuussa 2016 ja sai nimekseen Buena Chica. Jatkon voit lukea Muulin omalta esittelysivulta.

Muulit vaihtuu, paita ei. Kuva kesältä 2016, kun muulinomistajuutta oli takana puolisen vuotta. Kuva: Heidi Lahti